Kasvatuksen historian kesäpäivien esitysabstraktit aakkosjärjestyksessä
1. Marjut Anttonen
”Menetetty koulunkäynti” hyvinvointivaltiossa? - saamelaisten ja kveenien koulunkäyntikorvaukset 2000-luvun alun Norjassa
”Sen lisäksi myönnetään joissakin tapauksissa hyvitystä henkilöille, jotka ovat saaneet puutteellisen koulunkäynnin, […]” Tämä lause löytyy Norjan hallituksen suurkäräjille antamasta poliittisesta selonteosta (St.meld.nr.15, 2000–2001), joka käsittelee kansallisiin vähemmistöihin kohdistuvaa politiikkaa. Norjassa on viime vuosina pahoiteltu ns. historiallista epäoikeudenmukaisuutta (mm. norjalaistamispolitiikka), ja vuonna 2004 tehtiin päätös korvausten maksamisesta tiettyihin vähemmistöryhmiin kuuluville henkilöille. Maksaminen aloitettiin vuonna 2006.
Hyvityksiin oikeutettuja ovat mm. iäkkäät saamelaiset ja suomalaistaustaiset kveenit, joille valtio myöntää korvausta ”menetetystä koulunkäynnistä”. He eivät norjalaistamispolitiikan aikana oppineet lukemaan ja kirjoittamaan äidinkielellään, koska koululaitos tähtäsi yksikielisyyteen. Lisäksi koulunkäyntimenetyksiin oli syynä toisen maailmansodan aikainen saksalaismiehitys, jolloin opetus oli suurelta osin pysähdyksissä.
Esityksessäni tarkastelen koulunkäyntikorvauksia pohjoismaisena vähemmistökysymyksenä, joka kytkeytyy kansallisvaltioiden historialliseen kehitykseen ja kansallisiin koulutusprojekteihin. Keskeisiä kysymyksiä ovat seuraavat: Minkälaisten poliittisten prosessien tuloksena päätökset saamelaisten ja kveenien koulunkäyntikorvauksista ovat Norjassa syntyneet? Minkälaista keskustelua asiasta on käyty? Ketkä ovat korvauksiin oikeutettuja? Miten koulunkäyntimenetykset osoitetaan, ja millä tavoin korvausvaatimukset perustellaan? Mistä korvauksissa on kysymys? Miten ne liittyvät viime vuosina käytyihin globaaleihin keskusteluihin historiallisesta syyllisyydestä ja poliittisista anteeksipyynnöistä?
Korvauspäätökset ovat myös ennakkotapauksia. Vuonna 2004 tehdyn päätöksen jälkeen alkoi vastaava keskustelu maahanmuuttajataustaisissa yhteisöissä. Esimerkiksi Norjaan 1970-luvulla tulleiden pakistanilaisten joukossa on lapsena tulleita, joiden koulukäynti jäi olemattomaksi. Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan valtio on jo maksanut ainakin yksittäisen maahanmuuttajalle myönnetyn hyvityskorvauksen.
2. KT, FM Liisa Granbom-Herranen Jyväskylän yliopisto
Sananlaskut ja sukupuoli lapsuusmuistoissa
Traditiot ja tavat liitetään usein jonkin iän, sukupuolen, paikkakunnan tms. suhteen yhtenäisen ryhmän toimintaan. Sananlaskut sinällään ovat aikuisten perinnettä, mutta kasvatustilanteissa ne liittyvät lapsen elämään: silloin lapsi on kuulija. Kuka saa käyttää sananlaskupuhetta? Mikä onkaan naisen paikka sananlaskuissa? Sananlaskujen on katsottu olevan osa patriarkaalista yhteisöä ylläpitävää miesten puhetta. Kasvatuspuheen sananlaskujen tarkastelussa tämä olettamus on kyseenalaistanut. Kenen käyttämiä sananlaskuja vielä aikuisuudessakin muistellaan? Tarkoituksenani on tuoda esille jotakin siitä, miten kasvattavan puheen sananlaskuissa saattaa manifestoitua sukupuolittunut kasvatusvalta.
3. Aino Haapala-Samuel Jatko-opiskelija Kasvatustieteen laitos Helsingin yliopisto
Koulutuksen merkityksiä kahden eri-ikäisen diplomaattivaimon elämähistorioissa
Väitöskirjatutkimuksessani analysoin koulutuksen ja työn merkityksiä eri-ikäisten ja -maalaisten eurooppalaisten diplomaattien puolisoiden elämähistorioissa. Pääasiallinen aineistoni koostuu 20—30 Helsingissä ja Brysselissä keväällä 2009 toteutettavasta elämähistoriallisesta haastattelusta. Haastatteluissa ja analyysissä hyödynnetään elämähistorian ja sukupuolen historian (gender history) näkökulmia. Analyysissä keskityn sukupuolittuneiden ja luokkaistuneiden kerrottujen identiteettien tarkasteluun suhteessa muuttuvaan tilaan ja aikaan, yhteiskunnallisiin sukupuolisopimuksiin, sukupuolittuneeseen kansalaisuuteen ja näitä kehystäviin taloudellis-yhteiskunnallisiin diskursseihin. Tässä paperissa hahmottelen alustavaa analyysiä koulutuksen merkityksestä muutaman eri-ikäisen diplomaattipuolison elämäntarinoissa.
4. Jyrki Hilpelä
Friedrich Schiller valistuksen problematisoijana
Jos valistuksesta on nostettava esiin kaksi keskeistä piirrettä, ne ovat järjen nostaminen jalustalle ja usko edistykseen. Kuten Kant Kritik der reinen Vernunft -teoksen esipuheessa totesi tuli kaiken osoittaa pätevyytensä järjen tuomioistuimessa. Jos aikaisemmin nähtiin ihmiskunnan kulta-aika antiikissa niin nyt uskottiin sen olevan tulevaisuudessa. Schillerin valistuksen kritiikki on eriytynyttä ja monitasoista. Vaikka hän yhtyy valistukseen siinä, että pitää järjelle rakentuvaa vapaiden kansalaisten yhteiskuntaa ihanteena, epäilee hän kuitenkin Ranskan vallankumouksen kokemusten valossa, etteivät ihmiset vielä ole sellaiseen kypsiä. Ihmisten tunne-elämä vaatii pitkäaikaista – jopa sadan vuoden – kasvatusta ja jalostusta. Schiller myös pohdiskelee, miksi ihmisten ennakkoluulot ja virheelliset käsitykset eivät väisty, vaikka todellista tietoa on saatavilla ja sitä levitetään tarmokkaasti. Jokin siis jarruttaa valistuksen voittokulkua. Olisiko niin, että valistaminen tehtävänä on ymmärretty kovin yksioikoisesti? Schiller epäilee, että järjen ylenmääräinen korostus johtaa ihmistyyppiin, jota määrittävät logiikan ja moraalin lait, mutta jonka tunne- ja mielikuvituselämä on kuihtunutta. Ihmiskunnan edistyminen edellyttää pitkälle menevää työnjakoa. Silloin yksilöt typistyvät tiettyjen tehtävien suorittajiksi, jolloin merkittävä osa inhimillistä potentiaalia jää yksilöiden kohdalla käyttämättä. Pitääkö yksilöiden uhrautua ihmiskunnan edistyksen hyväksi? Yhteiskunnan Schiller näkee muistuttavan yhä enemmän koneistoa, josta puuttuu sisäinen merkitysrakenne. Mielekkyyden kannalta hän havaitsee monenlaisia vajeita.
5. Risto Ikonen, Joensuun yliopisto
Traditio ja realiteetit – Valmistuvat tohtorit yliopistoinstituution pyörteissä
Korkein akateeminen oppiarvo on säilyttänyt monia yliopistollisesta traditiosta juontuvia piirteitä. Jopa sellaisissa yliopistoissa, joiden perinteet ulottuvat hädin tuskin 1970-luvulle, järjestetään juhlallisia väitöstilaisuuksia, miekan hiojaisia ja julkisia promootiotilaisuuksia. Tohtoroitumisprosessissa yliopistotraditio on poikkeuksellisen näkyvästi läsnä. Asetelma on paradoksaalinen, sillä jos mikä niin juuri tohtorin tutkinto on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana läpikäynyt perusteellisen uudelleenarvioinnin.
Esitelmässäni pohdin tradition ja nykyajan luomia jännitteitä, joita tohtoriksi valmistuva saattaa joutua yliopistoinstituution sisällä kohtaamaan. Ristiriitatilanteiden syitä voi löytää yliopiston ulkopuolisista tekijöistä. Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että tohtorin arvo on vielä tänä päivänä poikkeuksellisen paljon jäänteitä 1900-luvun alkupuolen yliopistokulttuurista.
6. Tapani Innanen Soveltava kasvatustiede, Joensuun yliopisto
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon rippikoulu on säilyttänyt suosionsa vakaana. Sen kävi vuonna 1967 noin 89 % kaikista 15-vuotiaista laskettuna, vuonna 2008 vastaava osuus oli 88 %. Samana aikana Suomi on kulttuurisesti ja uskonnollisesti monipuolistunut. Myös ev.lut. kirkkoon kuuluvien osuus kaikista suomalaisista on laskenut 95 %:sta 81 %:iin. Kun 1960-luvun lopulla monet kirkon nuoret jäsenet jättivät käymättä rippikoulun, 2000-luvun alussa puolestaan monet liittyvät rippikoulun yhteydessä kirkkoon.
Rippikoulun käyneiden osuuden säilymistä vakaana muuttuneessa kulttuurisessa tilanteessa voi selittää useilla seikoilla: Rippikoulua on sisällöllisesti ja pedagogisesti kehitetty kahdesti perusteellisesti toteutetulla opetussuunnitelmauudistuksella. Leirimuotoinen rippikoulu on yleistynyt harvinaisuudesta erittäin kattavaksi perusmuodoksi. Voimakkaasti laajentunut ja monipuolinen seurakunnallinen isostoiminta on laajentanut rippikoulun ulottuvuuksia nuorille relevantiksi yhteisölliseksi osallistumiseksi monien ikävuosien aikana.
Voiko rippikoulun suosion säilymistä selittää sillä, että rippikoulu tarjoaa 2000-luvulla nuorille koherenssia, joka yhdistää urbaanin arkielämää maalaiseen leirikokemukseen sekä kulttuurisesti eriytyneitten nuorten vertaisryhmien elämäntapaa jatkuvuutta tarjoaviin oman lähisuvun elämänpiireihin? Ammentaako 2000-luvun urbaanin nuorisokulttuurin näkyvä osa voimaansa siitä, että se on onnistunut säilyttämään myös yhteyden suomalaiseen ruraaliin ja menneen ruraalin kulttuurin yhteisöllisyyteen?
7. Jyrki Kaarttinen
Opettajat ja opettajuus kansallissosialismin kontekstissa
Weimarin tasavallan aikana saksalaisessa pedagogiikassa vaikutti konservatiivinen poliittis-pedagoginen ajattelu, joka tukeutui Friedrich Nietzschen, Paul de Lagarden ja Julius Langbehnin ajatuksiin, joka näki kansakunnan ongelmat ensisijaisesti poliittisina ja yhteiskunnallisina. Voi sanoa, että ne tuhannet opettajat, jotka tasavaltaisessa Saksassa olivat ihannoineet ja lukeneet oppilailleen de Lagardea ja Langbehniä, olivat kansallissosialismin voitolle vähintään yhtä tärkeitä kuin ne miljoonat markat, jotka Hitler sai saksalaiselta suurteollisuudelta.
Opettajat suhtautuivatkin kansallissosialistien valtaannousuun myönteisesti ja neutraalisti. Uusien vallanpitäjien vastustajia oli vähän. Myönteisen ja neutraalin suhtautumisen taustalla oli ideologisia, poliittisia ja taloudellisia syitä. Kansallissosialistien valtaan nousu merkitsi kuitenkin koulun politisointia ja ”pedagogisen sotilaan” esiinmarssia. Seurauksena oli koulujen akateemisen tason lasku, opettajien arvovallan ja aseman heikkeneminen sekä krooninen opettajapula. Kaiken kaikkiaan kansallissosialistien vaikutus koulun ja opettajien asemaan oli kielteinen kaikilla alueilla.
Esityksessäni tarkastelen, miten opettajat suhtautuivat kansallissosialismiin, minkälaista kritiikkiä uudet vallanpitäjät kohdistivat opettajiin, minkälainen oli heidän opettajakuvansa ja opettajaihanteensa ja miten kansallissosialismi vaikutti koulun ja opettajien asemaan?
8. Annikka Konola Turun yliopisto
Kuukautiskokemuksen elämäkerrallinen ja kulttuurinen rakentuminen
Tutkin juuri valmistuneessa pro gradussani kuukautiskokemuksen kulttuurista rakentumista suomalaisten, vuosina 1959–1977 syntyneiden naisten kuukautiselämäkerroissa. Tarkastelen millaisia kulttuurisia käsityksiä kuukautisista naisten kuukautiskokemukset ilmentävät ja pohdin miten ja suhteessa mihin tai keneen nämä kokemukset muotoutuvat. Kuukautisiin liittyvät kulttuuriset merkityksenannot ovat hitaasti muuttuvia ja tämän päivän naisten kuukautiskokemuksessa on havaittavissa historiallisia jatkuvuuksia ja muutoskohtia.
Määrittelen kokemuksen elämänkulkuun liittyväksi prosessiksi, jonka kautta ihmisestä tulee subjekti, joka sosiaalisena yksilönä kiinnittyy häntä ympäröivään kulttuuriin, kieleen ja maailmaan. Kuukautiskokemuksen historiallisuus on yksilön tapa hahmottaa henkilökohtaisia kokemuksia suhteessa omaan kokemushistoriaansa ja sen sosiokulttuurisen ympäristön historiaan, jossa hän elää.
Naiset tuottivat tutkimuksessani kuukautiselämäkertoja avoimissa haastatteluissa. Kuukautiselämänsä avainkokemuksiksi he nimesivät ensimmäiset kuukautiset, kuukautisten kanssa sinuiksi tulon, raskaudet ja imetyksen, lapset tehty mitäs nyt -vaiheen sekä vaihdevuosien tulon tiedostamisen. Jokaisen avainkokemuksen kohdalla naiset uudelleen arvioivat kuukautiskokemuksensa ja heidän kokemukseen vaikuttavat merkittävät toiset muuttuivat.
Eri elämäntilanteisiin liittyvät sosiaaliset odotteet ja roolit sekä naisen ruumiissa tapahtuvat ikäsidonnaiset muutokset muovaavat kuukautiskokemuksen aina uudeksi ja erilaiseksi. Kuukautiset voivat olla yksilölle yhtälailla naiseuden ja äitiyden, ilon kuin pettymyksen, inhon tai turhan ruumiintoiminnon aiheuttaman ärtymyksenkin lähde. Ollakseen yhteiskunnassa vakavasti otettava aktiivinen toimija, tulee naisen pystyä kontrolloimaan ruumiinsa toimintoja. Tähän hän tarvitsee sekä tietoa että käytännön ohjeita läpi koko kuukautiselämän, ja tässä koululla ja muilla kasvatusinstituutioilla on merkittävä rooli.
9. Johanna Kortessalo-Ainasoja Turun yliopisto/Kasvatustieteen laitos
”Minne ovat lapsemme menneet?” Amerikan suomalaisten kasvatusideologian synty hengen ja aatteen palossa
Kaukaisesta maasta tulleet vielä arat mutta voimakkaat väsyneet ja uskolliset tahtovat vain elää ja tehdä työtä siinä kaikki
Elämän armoon uskoen outoa voimaa säteillen kuin antaen odottaa päivää jolloin heidän tarinalleen on aika
Ajankohdallisesti tutkimus sijoittuu vuoden 1866–1930 väliseen jaksoon jota kuvaillaan Suuren muuttoaallon ajaksi. Tuona aikana siirtyi Pohjois-Amerikkaan noin 350 000 suomalaista. Kansainväliset kentät toivat 1900 – luvun köyhästä Suomesta lähteneille uuden maailman haasteet ja ongelmat. Koulutusmyönteisyys ja kiinnostus kansansivistykseen erottivat suomalaiset muista siirtolaisryhmistä. Uusi yhteiskunta oli vielä outo ja ennalta arvaamaton vaatimuksineen.“ Minne ovat lapsemme joutuneet? “, kyseli Koti- lehti vuonna 1922. Ensimmäisen polven Amerikan suomalaiset elivät aikana, jolloin siirtolaisiin kohdistettiin paljon odotuksia, epäilyksiä ja painostusta. Erityisen ajasta teki se, kuinka lyhyellä aikavälillä asenteiden ja mielipiteiden muutokset vaihtuivat ja toteutuivat maahanmuuttopolitiikassa. Siirtolaislakien maahanmuuttoa koskevat etniset, henkisen ja fyysisen terveydentilan vaatimukset sekä maahan saavuttua amerikkalaistamispaine olivat osa amerikkalaisen vapauden kääntöpuolta. Tässä uudessa tilanteessa siirtolaisilla oli yhtäkkiä jotain hyvin arvokasta hallussaan. Jotain, josta uuden maan sosiaalistava koneisto oli hyvin kiinnostunut ja tahtoi oman osansa; jälkipolvi, lapset. Tutkimuskysymysten pääpaino sijaitsee siinä hypoteettisessa olettamuksessa jonka mukaan suomalaisperheet elivät olosuhteissa, joissa suomalaissyntyiset vanhemmat joutuivat kahden kasvatusmallin, amerikkalaisen ja suomalaisen, välimaastoon.
Tutkimuskysymys koskee tätä uuden kasvatusmallin muotoutumisprosessia ja sen sisältöä. Millaisen kasvatusfilosofian amerikansuomalaiset loivat keskellä monikulttuurista yhteiskuntaa? Tutkimus etsii myös vastauksia kysymykseen mikä vaikutus amerikkalaistamisella oli perheiden hierarkkian ja etnisen identiteetin säilymiseen? Amerikkalaiset sosiaalityöntekijät olivat huolestuneita perheen sisäisen hierarkkian murenemisesta erityisesti siirtolaisperheissä. Kahtiajakautunut kasvatuskenttä oli kodin lisäksi amerikkalaisella koulujärjestelmällä. Koulut elivät aikansa yhteiskunnan arvojen mukaan ja tästä esimerkkinä kouluissa toiminut Speak English – järjestö, joka värväsi kouluista siirtolaislapsia toimiinsa. Siirtolaislasten työssäkäyminen oli toinen ajan kasvatusideologinen kysymys. Millä tavoin ajatteli ja toimi Suomessa syntynyt vanhempi kasvattaessaan amerikkalaistuneita lapsiaan? Mikä oli hänen kasvatusideologinen tausta?
Amerikan suomalaisten sanotaan olleen koulutusmyönteistä kansaa. Ensimmäinen siirtolaispolvi ajankohdallisesti sijoittuu aikaan, jossa tapahtui selkeä kasvatusfilosofinen murros. Itsensä kehittämisessä, sivistyksen ja itsensä kehittämisen ajattelussa heidän toimissaan voidaan nähdä herbartilaisuuden tunnusmerkkejä. Ensimmäisen siirtolaispolven saama kasvatusfilosofia oli todennäköisesti saanut vaikutteita ajan kasvatusopillisista teorioista ja tähän myös herbartilaisuus kuului. Sen edustaja Suomessa oli Mikael Soininen (-1907 Johnson)(1860–1924). Hän suoritti opintomatkan Amerikkaan ja vuonna 1887 julkaisi väitöskirjansa Koulutoimesta Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa. Siinä hän käsitteli yleistä oppivelvollisuutta, kansansivistystä ja kansalaiskasvatusta demokraattisen kansakunnan hyväksi. Amerikan suomalaisten kasvatuksellisissa kirjoituksissa on havaittavissa herbartilaisuuteen kuulunut siveysälyllisten harrasteiden suosiminen. Aiemmin tutkimani Koti- lehti muun muassa edusti pitkälti tätä linjaa. Reformipedagogiikka ja siitä inspiroitunut John Dewey mursivat kasvatusfilosofisia käsityksiä. Deweyn uudistuspedagogiikka toi yhteiskunnan ja koulutuksen yhteen. Koulun toimittaessa pienoisyhteiskunnan mallia, lapsi oppisi toimimaan yhteisön jäsenenä. Näiden kahden suuntauksen lisäksi Erik, H. Eriksonin kasvatuspsykologinen näkökulma amerikkalaisesta kasvatuksesta tuo lisää monipuolista tietoa. Siirtolaisuuden kohdalla akkulturaatio ja monikulttuurisuusteoriat ovat tärkeä tekijä. Amerikan kohdalla teoreettinen diversiteetti akkulturaatiokäsitteen kohdalla onkin monipuolinen ja mielenkiintoinen. Monille tuttu sanonta Amerikasta kansojen sulatuskattilana kuvastaa itse asiassa akkulturaatioprosessin yhtä muotoa.
”Give me your tired, your poor Your hudled masses yearning to breathe free the wretched refuse of your teemig shore Send these, the homeless, tempest tost to me I lift my lamp beside the golden door”
Emma Lazarus 1883The New Colossus (runo kirjoitettu järjestölle joka keräsi vapauden patsaan pystyttämistä varten varoja)
10. Jukka Lahti Jyväskylän yliopisto, liikuntatieteiden laitos
Liikunnanopettajakoulutus aloitti taipaleensa Jyväskylässä 1963. Koulutuksen käynnistämisvaiheessa resurssit olivat puutteelliset. Tilat ja henkilökunnan määrä olivat riittämättömät. Noista kuusikymmenluvun alun vuosista liikunnanopettajakoulutus on noussut kuitenkin yhdeksi Jyväskylän yliopiston vahvuusalueeksi ja sen sisältö on muovautunut monitieteelliseksi, kansainväliseksi yliopistotutkinnoksi.
Esityksessäni tarkastelen liikunnanopettajakoulutuksen alkutaivalta Jyväskylässä. Paneudun esityksessäni 1960- ja 1970 -lukuihin. Keskityn erityisesti koulutuksen sisällössä tapahtuneisiin muutoksiin. Kuvaan koulutuksen sisällön muutosta ja siihen johtaneita syitä. Kyseiselle ajanjaksolle ajoittuvat suurimmat muutokset näyttäisivät johtuvat peruskoulu-uudistuksesta ja 1970– luvun tutkinnonuudistuksesta. Myös koulutuksen alkutahtien antajina toimineilla henkilöillä on ollut merkittävä vaikutus opintosisältöihin.
Esitykseni aineisto koostuu lähinnä Jyväskylän yliopiston liikunta- ja terveystieteiden tiedekunnan opinto-oppaista. Tarkasteltava ajanjakso kuuluu lähihistoriaan. Tämä antaa mahdollisuuden haastattelujen käyttämiseen tärkeänä lähdemateriaalina. Haastateltavat henkilöt liittyvät liikunnanopettajakoulutuksen lähimenneisyyteen. Haastateltavista mainittakoon emeritusprofessorit Kalevi Heinilä ja Risto Telama. Dokumenttianalyysin pääasiallisia lähteitä oppilaitosten oman materiaalin lisäksi ovat arkistolähteet, lait ja mietinnöt sekä sanoma- ja aikakausilehdet.
11. KM Irja-Kaisa Lakkala Kasvatustieteiden tiedekunta Lapin yliopisto
Sodankylän oppikoululaitos 1943–2003
Kotikuntani Sodankylän kansanopetus on ollut usean kasvatushistoriallisen tutkimuksen kohteena. Sen sijaan kansanopetuksen jälkeistä oppikoulutasoista koulutusta ei ole yksityiskohtaisesti tutkittu. Siihen paneudun kasvatushistoriallisessa väitöstutkimuksessani, jota ohjaa professori Kaarina Määttä. Tavoitteeni on selvittää Sodankylän oppikoululaitoksen kehitys siten, että tarkastelu alkaa Sodankylän yksityisen yhteiskoulun perustamisvuodesta 1943 ja etenee lukiokoulutuksen osalta lähelle nykypäiviä. Sodankylä on kotikuntani, jossa olen toiminut peruskoulunopettajana runsaat kaksikymmentä vuotta. Menneisyyden tutkiminen auttaa ymmärtämään nykyisyyttä ja suunnittelemaan tulevaisuutta.
Työssäni tutkin oppikoululaitoksen kehitystä sekä sen erityispiirteitä. Minua kiinnostaa, miten Sodankylään perustettu Lapin ensimmäinen kunnallinen keskikoulu vaikutti oppilaidensa jatko-opintoihin sekä miten valtakunnallinen koululainsäädäntö ja opetussuunnitelmat näkyivät Sodankylän oppikoulu- ja myöhemmin lukio-opetuksessa. Jo yksityistä yhteiskoulua perustettaessa johtokunnan jäsenet anoivat ja saivat Kouluhallitukselta poikkeusluvan lisätä lukusuunnitelmaan pakollisten aineitten joukkoon maakuntatiedon. On mielenkiintoista selvittää, onko maakuntatiedon opiskelu Sodankylän oppikoulussa jättänyt jälkiä heihin, jotka muualla suoritettujen jatko-opintojensa jälkeen ovat palanneet takaisin kotikuntaansa tai – maakuntaansa.
Tutkimus perustuu primaarilähteisiin ja arkistoasiakirjoihin kuudenkymmenen vuoden ajalta. Tärkeimmät arkistot ovat Sodankylän kunnanarkisto, Kansallisarkisto sekä Opetushallituksen arkisto. Tutkimuslähteinä käytän myös tutkimuksia, sanoma- ja aikakauslehtiartikkeleita, historiikkeja, yleisteoksia sekä henkilöhaastatteluja.
Aineiston analysointiin käytän kehitys-, rakenne-, motiivi- ja kausaalianalyysiä. Kehitysanalyysillä selvitän tapahtunutta kehitystä ja muutosta. Rakenneanalyysillä kuvailen, millaisina oppikoululaitoksen eri muodot ovat esiintyneet. Motiivianalyysin avulla selvitän menneisyyden ihmisten tavoitteita ja arvostusta. Kausaalianalyysiä käyttäessäni etsin tapahtumien syy- ja seuraussuhteita.
Työni tulokset antavat tietoa siitä, miten Sodankylässä kansanopetuksen jälkeinen oppikouluopetus oli järjestetty jatkosodan ajoista nykypäiviin. Toivon tutkimustulosteni osoittavan, että koululaitokseen panostaminen on vuosikymmenten aikana ollut merkityksellistä ja taannut sodankyläläislapsille tasavertaiset lähtökohdat elämälle muihin suomalaisiin lapsiin verrattuna.
12. Anja Lehikoinen Joensuun yliopisto (Sosiologian jatko-opiskelija)
Sukupuolijärjestys lukion sosiaalisen järjestyksen kontekstissa vuosien 1941 ja 1985 opetussuunnitelmien tuottamana
Esitys on suppea osa tutkimusta, jossa selvitän, minkälaisena vuosien 1941 ja 1985 suomalaisissa lukion opetussuunnitelmissa ja niiden suunnittelun yhteydessä syntyneissä poliittisissa ja ammatillisissa dokumenteissa tuotettiin lukion sisäinen järjestys ja symbolinen ja institutionaalinen paikka koulutusjärjestelmässä. Varsinainen tutkimus ja siten myös tässä tarkoitettu esitys ovat poikkitieteellisiä. Niiden kohteena on kasvatuksen alaan kuuluva ilmiö, mutta metodi yhdistää historian ja sosiologian. Historiasta tulee muun muassa ilmiöiden ja dokumenttien sijoittaminen ajalliseen kontekstiin, sosiologiasta pyrkimys teoreettisesti perusteltuihin tutkimuskysymyksiin. Sosiologisten kysymyksenasetteluiden lähteenä ovat olleet Bourdieun ja erityisesti Foucault’n teoreettismetodologiset ideat ja käsitteet, samoin sellaiset tutkimukset, joissa heidän teoreettismetodologisia ajatuksia on kehitetty edelleen ja sovellettu kasvatuksen ilmiöihin.
Avainkäsitteitä: sukupuolijärjestelmä, diskurssi
13. Päivi Marjanen
Kasvattavaa vai käytännöllistä käsityötä? Kansakoulun ja alkavan peruskoulun koulukäsityön tavoitteiden ja sisältöjen analyysi
Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää kansakoulun ja alkavan peruskoulun koulukäsityössä tapahtuneet keskeiset muutokset vuosina 1866 - 1984. Muutoksen selvittämisessä perehdyttiin koulukäsityön tavoitteisiin. Näkökulma tavoitteiden tarkasteluun oli koulukäsityön kaksinainen kasvatuksellinen ja käytännöllinen tehtävä, johon jo Cygnaeus viittasi 1800-luvulla. Koulukäsityön tavoitteiden lisäksi muutoksen selvittämisessä tarkasteltiin koulukäsityön oppisisältöjä. Tutkimuksessa perehdyttiin oppikirjoissa ja opettajanoppaissa valmistettavaksi ehdotettuihin tuotteisiin sekä niiden valmistamisessa käytettyihin käsityötekniikoihin, työvälineisiin ja materiaaleihin. Tässä tutkimuksessa keskeisenä lähdeaineistona käytettiin komiteamietintöjä, tytöille suunnattua käsityönopetusta varten tuotettua kirjallista oppimateriaalia eli oppikirjoja ja opettajanoppaita.
Tutkimuksesta nousi neljä historiallista jaksoa, joiden avulla on pyritty osoittamaan keskeiset muutoslinjat. Aluksi kansakoulun käsityönopetus (1881 – 1911) valjastettiin palvelemaan käytännöllistä hyötyä. Käsityökomitean mietinnön (1912) myötä tavoitteiden painopistettä pyrittiin siirtämään kasvatukselliseen suuntaan. Kuitenkin tehtävät tuotteet olivat pääasiassa kodin tarve-esineitä. Varsinaisen kansakoulun (1946 - 1969) tavoitteissa näkyi taas selvemmin tarve tehdä hyödyllisiä tuotteita. Olihan kyse sotien jälkeisestä kansakoulusta, jossa käsityönopetuksen keskeinen tavoite oli arkielämän kätevyyden opettaminen. Peruskoulun opetussuunnitelman myötä (1970 - 1984) arkielämän taitojen harjoittaminen menetti jälleen merkitystään. Tavoitteena ei ollut enää jäljentävä vaan luovaa ajattelua kehittävä koulukäsityö, jolloin produktin merkitys muuttui prosessia korostavaksi.
Tutkimus osoittaa, että koulukäsityön kasvatuksellinen arvo myönnettiin koko kansakoulun historian ajan. Kouluopetuksen kautta hankittu tekemisen taito ja koulussa valmistettujen tuotteiden käytännöllinen arvo nähtiin kuitenkin ajoittain hyvinkin merkittäväksi taloudellisen hyödyn vuoksi. Koulukäsityön tavoitteita tarkasteltaessa oli havaittavissa, että kasvatukselliset tavoitteet korostivat usein käsityöprosessia, kun taas käytännölliset tavoitteet korostivat koulukäsityön avulla saatujen tuotteiden merkitystä. Koulukäsityön tavoitteiden ja oppisisältöjen tarkastelu vahvisti tutkijan käsitystä käsityötuotteen merkityksen muuttumisesta. Käsillä tekemisen merkitys muuttui tutkimuksen ajanjaksona prosessipainotteiseen suuntaan.
Esityksessäni esittelen ensin Tyrväällä torpparin tyttärenä vuonna 1882 syntyneen Maiju Katajiston sivistyksellistä elämänkulkua hänestä vuonna 1911 kirjoitetun muistokirjoituksen kautta. Toiseksi pohdin muistokirjoitukseen liittyviä kulttuurisia ja sosiaalisia kirjoittamisen tapoja, joilla Maijun elämänkulku liitettiin osaksi diakonissojen koulutuksessa esillä pidettyihin mallidiakonissan ideaaleihin. Lopuksi tarkastelen, toteutuiko Maiju Katajiston elämänkulussa sivistyksellinen ja yhteiskunnallinen nousu koulutuksen avulla.
15. Tarja Palmu, HY, kasvatustieteen laitos
Koulutus, elämähistoria ja sukupuoli. 1970-luvulla tyttökoulua käyneiden naisten koulutuspolkuja ja muistoja
Tutkimuksessani Learning to be female citizen: Memories and reflection on transition olen kiinnostunut yhteiskuntatieteellisesti virittyneestä elämänkerrallista tutkimuksesta, jonka tehtävänä on nostaa erilaisten yhteiskunnallisten ryhmien kokemuksia ja kertomuksia esiin. Oman tarkasteluni keskiössä on 1970 luvulla tyttökoulua käyneiden naisten muistot ja kokemukset. Tästä 1970 -luvulle ja peruskoulunuudistuksen aikaan sijoittuvasta tyttökouluajasta katsotaan myös erilaisia siirtymiä ennen ja jälkeen tyttökoulun. Tarkastelen muun muassa haastateltavien koulutuspolkuja ja sitä, mikä merkitys tyttökoululla on tässä ketjussa ja mitä muistoja tyttökouluun ja -luokkaan liittyy. Olen kiinnostunut tarkastelemaan myös sitä, minkälaisena resurssina tyttökoulu on nähty naiseksi kasvamiselle.
Esityksessäni aion tuoda esiin 1970 – luvulla tyttökoulua käyneiden naisten kokemuksia. Näitä kokemuksia käsittelen erityisesti koulutuksen, elämänhistorian ja sukupuolen viitekehyksessä. Pohdin myös elämänkaaren käsitettä suhteessa aineistooni sekä kaari – metaforaa suhteessa ajatukseen normatiivisesta ja/tai pirstaleisesta elämänkulusta ja koulutuspoluista.
16. Pasi Petrell
Kaarlo Franssilan vakaumukselliset ihanteet
Kaarlo Franssilan (1869 – 1950) työura voidaan jakaa kolmeen selvästi erottuvaan vaiheeseen. Hän oli Lahden kansanopiston ensimmäinen johtaja vuosina 1893 – 1902. Sen jälkeen hän toimi Rauman seminaarin suomen kielen lehtorina 1902 – 1907 ja saman oppilaitoksen johtajana 1907 – 1912. Pisimmän työuran hän teki kouluylihallituksen (myöh. kouluhallituksen) palveluksessa vuosina 1912 – 1937 ylitirehtöörin apulaisena, seminaariasioiden kouluneuvoksena, kansanopetusosaston apulaisosastopäällikkönä ja osastopäällikkönä.
Kaarlo Franssilan kasvatusarvojen perusta oli kristillisyydessä. Franssilan kasvatusnäkemyksistä iättömiä olivat oppilaiden yksilöllisyyden huomiointi ja ennen kaikkea se välittämisen korostus, joka oli hänen kasvatusajattelunsa perusta. Franssila merkitsi monille opettajille ja kasvattajille mallikelpoista esikuvaa ja ymmärtävää virkamiestä, joka osasi asettua niin halutessaan myös riviopettajan asemaan. Franssilan laaja elämänymmärrys ja kokemus tarjoavat monia kestäviä viisauksia, jolla on paljon merkitystä myös nykyisin.
Franssilan julkisissa yhteiskunnallisissa mielipiteissä oli selvä porvarillinen yleissävy, mutta hänen omassa yksityisessä ajattelussaan oli sosialistiseen puoluenäkemykseen viittaavia piirteitä. Kaarlo Franssilan yhteiskunnallisten näkemysten keskeisin perusvaikutin oli 1800-luvun puolivälin jälkeinen fennomania ja sen välittömät ja välilliset vaikutukset suomenkieliseen maalaisväestöön. Franssilan suomalaista kansallisideologiaa kohtaan kokema ihailu säilyi vuosikymmenestä toiseen. Erityisesti Hämeenlinnan perinteikkään lyseon idealistis-isänmaallinen henki tarttui Franssilaan vahvasti. Hänen oma aatteiden viitoittama tiensä sivistyneistön piiriin toi hänelle selkeästi tarpeen aidosti kantaa vastuuta maalaisväestön yhteiskunnallisesta tasavertaisuudesta. Franssila oli nykytermein ilmaistuna eräänlainen tuote siitä 1800-luvun fennomaniasta, joka synnytti sen idealistis-isänmaallisen hengen, jonka siipien suojissa maanvuokraajan poika kipusi yhteiskunnan virkamieskunnan huipulle.
17. Rantala, Jukka, Salminen, Jari. & Säntti, Janne Soveltavan kasvatustieteen laitos Helsingin yliopisto
Miten opettajankoulutus on vastannut ajan haasteisiin?
Opettajankoulutuksella on haastava tehtävä yrittää tasapainoilla erilaisten yhteiskunnallisten vaatimusten välillä. Mihinkään toiseen yliopistolliseen tutkimus- ja opetusyhteisöön ei kohdistu niin paljon ristiriitaisia vaateita kuin opettajankoulusta antaviin yksiköihin. Artikkelissa tarkastelemme, miten opettajankoulutus on reagoinut opettajuuden muuttumiseen kolmen viimeisen vuosikymmenen aikana. Tarkennamme tarkastelumme luokanopettajan koulutukseen, missä yhteiskunnan haasteet ovat selvimmin näkyneet kansankynttiläeetoksen muuttumisena kohti ideaalia omaa työtään tutkivasta ja kehittävästä moniosaajasta. Koulutuksessa tämä on näkynyt tieteellisyyden korostamisena praktisuuden kustannuksella. Aineistonamme ovat opettajankoulutukseen liittyvä asiantuntijapuhe ja ennen kaikkea tutkintovaatimukset ja opetussuunnitelmat, joissa muutosten pitäisi konkretisoitua. Tarkastelemme koulutuksen muuttumista pääaineiden sekä sivuaineiden tasolla fokusoiden opettajankoulutuksen kipupisteisiin, teorian ja käytännön sekä kasvatustieteen (kasvatuspsykologian) ja ainedidaktiikan kohtaamisiin. Pyrimme vastaamaan kysymykseen, miten luokanopettajan koulutuksessa näkyvä professionaalistumiskehitys on vastannut opettajan työn käytännön vaatimuksia. Artikkelimme on tulevan tutkimusprojektin ohjelmajulistus eikä niinkään empiriaan perustuva tutkimus. Opettajankoulutus 2020 -raportissa edellytetään valtakunnallisen tutkimusstrategian luomista kasvatustieteen alalle. Tässä työssä opettajankoulutuksen vaikuttavuustutkimus tulee ottaa erityisesti huomioon yhtenä keskeisenä tutkimustehtävänä. Mikä merkitys kasvatusalan tutkimuksella ylipäätään on koulujen toiminnan tukemisessa?
18. Eeva Riutamaa
Evakkolapsuuden kokemusmaailma ja lasten kasvuprosessit
Tarkastelen alustuksessani evakkolapsuuteen liittyvän väitöskirjahankkeeni alustavia lähtökohtia. Tarkastelukulmani evakkolapsuuteen on kokemuksellinen, jossa korostuu tunnemuistojen perinnön näkökulma, kohdistuen erityisesti evakkolasten sodanjälkeiseen kasvuympäristöön (kotikasvatus, suhde lähiympäristöön ja tovereihin) ja koulukokemuksiin. Tutkimukseni pedagoginen viitekehys liittyy ns. ”immanenttipedagogiikan” käsit¬tee¬seen, jolla tarkoitetaan, että pedagogiikka on elämässä ja toiminnassa kaikkialla läsnä, muuallakin kuin varsinaisissa kasvatus- ja kouluinstituutioissa. Tutkimuksen keskiössä on siis se, kuinka evakkolapset aikoinaan kokivat uuden elin- ja kasvuympäristönsä sekä heidän kasvuprosessinsa, identiteettinsä ja tunnemaailmansa rakentumisen.
Tutkimus on kasvatuksen ja lapsuuden historiaa, jossa tutkittavaa ilmiötä tarkastellaan mikro- ja muistitietotutkimuksen näkökulmasta. Tutkimus on luonteeltaan narratiivinen, jossa korostuu todellisuuden kertomuksellinen ja kokemuksellinen totuus. Yleisiin ja yhteisiin kokemusten kartoittamiseen käytän kyselyä, joka kohdistetaan Evakkolapset ry:n jäsenistölle ja verkostoon. Tämän pohjalta on tarkoitus haastatella sopivan kokoista halukkaiden joukkoa. Lopuksi koostan syvätarkastelua varten muisteluryhmän, jota ohjaan työparini kanssa psykodraamamenetelmin. Ryhmätutkimukselle on ominaista sen prosessiluonne ja terapeuttisen intervention ulottuvuus. Kokoontumiset on tarkoitus myös videoida.
Koska olen tutkimushankkeeni alkuvaiheessa, toivon tällä alustavalla tutkimusaiheen luotauksella ja tämän virittämän keskustelun avulla saavani uusia näkökulmia tutkimuksen lähestymis- ja tarkastelukulmien määrittelyyn. Toivon muutenkin saavani yhteyksiä muistelututkimuksesta kiinnostuneiden kanssa. Tämä olisi aloittavalle väitöskirjatutkijalle kultaakin arvokkaampaa.
19. Sirpa Ruohola, Turun yliopisto, Kasvatustieteiden laitos
Sosiaalisen nousun eetos sotien jälkeisessä Suomessa
Varsinkin maaseudulla monen lapsen koulutusperustan muodostivat rippikoulu sekä lukemisen ja kirjoittamisen alkeelliset taidot 1920-luvulle asti. Oppikoulusivistys ei ollut itsestäänselvyys 1900-luvun alkupuolella muille kuin ohuen yläluokan lapsille. Erityisesti maaseudulla alettiin sota-ajoista lähtien valita yhä useammin oppikoulu nuorison koulutieksi. Sosiaalisen liikkuvuuden väylä siirtyi poispäin maataloudesta ja pääväyläksi tuli oppikoulu ja sen antama pohja muihin kuin agraarisiin ammatteihin.
Tässä esityksessä tarkastelen yleissivistävän koulutuksen avulla sotien jälkeisessä Suomessa tavoiteltavaa sosiaalisen nousun eetosta. Aineistona käytän haastattelumateriaalia, jota olen kerännyt neljän perättäisen naissukupolven osalta, joista tässä käsittelen kahta ensimmäistä sukupolvea.
Sosiaalisen nousun eetoksella tarkoitan sitä, että vailla koulutusta olevat tai niukan koulutuksen omaavat vanhemmat ohjaavat lapsiaan itseään pidemmälle koulutustielle. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että opinhaluiset työväestöön kuuluvat vanhemmat kannustavat ja tukevat lapsiaan yleissivistävälle opintielle, oppikouluopintoihin. Vanhemmat siirtävät lapsilleen sellaisia ihanteita, toiveita ja unelmia koulutuksen ja sen avulla tavoiteltavan paremman elämän suhteen, johon heillä itsellään ei ollut mahdollisuutta. Lasten toivotaan saavuttavan edeltävää sukupolvea helpompi elämä koulutuksen avulla. Seuraavan sukupolven sosiaalisen nousun edellytyksenä on, että lasten koulutusorientaatio on samansuuntainen vanhempien koulutusorientaation kanssa.
20. Hannu Syväoja
Kansalaiskoulu. Työ- ja kansalaiskasvatusta koulunuudistuksen rinnalla
Suomen oppivelvollisuuskoulussa tapahtui 1970-luvulla radikaali järjestelmänmuutos: kansa-, kansalais- ja keskikoulut lakkautettiin ja siirryttiin oppivelvollisuuskouluna toimivaan peruskouluun. Kansakoulu oli toiminut jo vuodesta 1866, mutta siihen liittyvä kansalaiskoulu vain kaksi vuosikymmentä (1958 – 1977). Joillakin paikkakunnilla kansalaiskoulu oli päässyt tuskin alkuun, kukoistuksesta puhumattakaan, kun se jo lakkautettiin. Lyhyen historiansa ajan se joutui sinnittelemään koulunuudistuksen rinnalla vailla suurta huomiota. Peruskouluun kansalaiskoulun perintöä, käytännön oppiaineita, siirrettiin vähemmän kuin alun perin aiottiin. peruskouluun. Ajatuksen poikanen kansalaiskoulusta oli jo vuoden 1866 kansak.asetuksessa, jossa opettajaa/-tarta velvoitettiin ohjaamaan halukkaita koulupiiriläisiä 1-2 iltapäivänä lukemisessa, kirjoitusharjoituksissa ym. Myöhemmin toimintaa määriteltiin tarkemmin oppivelvollisuuslaissa. Jatko-opetus jäi kuitenkin kansakoululaitoksen lapsipuoleksi. Siitä eivät juuri innostuneet nuoret, huoltajat, opettajat eivätkä aina edes kouluviranomaisetkaan.
Kansalaiskoulu saattoi alkaa neljännesvuotisena kurssina, mutta lopullisena tavoitteena oli kolmivuotinen koulu. Koulumuotoa varten järjestettiin oma opettajankoulutus. Niveltäminen peruskouluun tuotti monin paikoin suuriakin vaikeuksia. Kansalaiskoulun väliaikaisluonnetta kuvaa se, ettei se kaikilla paikkakunnilla saanut omien tarpeittensa mukaista koulutaloa. Varsinkin alussa se joutui sinnittelemään kansakoulun ”nurkissa” tai tiloissa, jotka jostakin syystä eivät kelvanneet muuhun käyttöön.
Kansalaiskoulun kasvatustavoitteet: oppilaan persoonallisuuden kasvattaminen, ammatinvalinnan edellytyksien lisääminen ja kansalaiskasvatus.
Asiasta tarkemmin syksyllä ilmestyvässä kirjassa. Sen kustantaa neljän ent. kansalaiskouluopen ryhmä olemattoman budjetin turvin. Vailla kirjoituspalkkion tai liikevoiton toivoa keräämme ennakkotilauksia (40 euroa). Tarkempia tietoja saa minulta esim. sähköpostitse.
21. Tuure Tammi, KM Helsingin Yliopisto, Soveltavan kasvatustieteen laitos
Luokkahuonedemokratian toteutettavuus
Demokratia- ja kansalaiskasvatus on viimeaikoina ollut runsaasti esillä. Kouludemokratia on kolmenkymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen noussut koulutuspoliittisen keskustelun keskiöön oppilaskuntien kehittämisen ja kansalaisvaikuttamishankkeiden kautta. Tässä diskurssissa heijastuu toisaalta poliitikkojen huoli alhaisista äänestysprosenteista etenkin nuorten aikuisten keskuudessa ja toisaalta perustuslaissakin tunnustettu oikeus osallistua itseä koskevista asioista päättämiseen.
Esitelmässäni lähden liikkeelle kriittisestä kansalaisesta aidon demokratian edellytyksenä ja täten myös demokratiakasvatuksen tavoitteena. Mielipiteiden perustelemisen taito sekä taito arvioida perustelujen mielekkyyttä ovat ominaisia kriittiselle kansalaiselle. Näitä taitoja tarvitaan, jotta ihminen huomaisi ympäriltään indoktrinoivat käytänteet ja kykenisi vastustamaan niitä. Samoja taitoja painotetaan myös deliberatiivisen demokratian teoriassa. Siinä yhteiset päätökset muotoillaan perusteluja arvioivan julkisen keskusteluprosessin aikana. Deliberaation merkittävin hyöty pelkkään äänestämiseen nähden on siinä, että sen seurauksena keskustelijat tulevat informoiduiksi toistensa preferenssien taustalla olevista perusteluista ja joutuvat asettamaan myös omat perustelunsa julkisen harkinnan kohteiksi.
Näille lähtökohdille perustuneessa pro gradu -tutkielmassani tavoitteenani oli toimintatutkimuksen keinoin monipuolistaa kolmasluokkalaisten luokkahuoneen päätöksentekoon osallistumisen keinoja. Esitelmässäni pureudun luokkahuonedemokratian toteuttamisen haasteisiin ja nostan samalla esiin demokratiakasvatuksen toteutettavuuden yleisiä haasteita.
22. Matti Taneli, Turun yliopisto, kasvatustieteen laitos
Radikaali paha (koulu)maailmassa
Radikaalin pahan (radikal Böse) käsite on peräisin Immanuel Kantilta (1724–1804), jota pidetään merkittävimpänä eetikkona sitten Aristoteleen (384–322 eKr.) Kant esittää näkemyksensä radikaalista pahasta vuonna 1793 ilmestyneessä teoksessaan Die Religion innerhalb der Grenzen der Blossen Vernunft (uskonto pelkän järjen rajoissa). Kant kutsuu tietoisesti omaksuttua lainrikkomisen periaatetta ”ihmisluonnon taipumukseksi (Hang, propensio) pahaan” tai jopa ”radikaaliksi pahaksi.” Tämä taipumus on ihmisen vapaan tahdon ominaisuus, joka on oikeastaan ainoastaan ennakkovalmius himoita nautintoa, jonka kokeminen herättää ihmisessä siihen kohdistuvan mielihalun (Neigung). Mielenlaatu (Gesinnung) on Kantin mukaan toimintaohjeen omaksumisen viimekätinen subjektiivinen perusta ja se on ihmisen itsensä valitsemaa. Hannah Arendt (1905–1975) taasen analysoi klassisessa teoksessaan The Origins of Totalitarianism (1951) totalitarismin pahuutta. Hän on saanut Kantilta vaikutteita näkemykseensä radikaalista pahasta, vaikka ymmärtää sen eri tavoin. Arendtin mukaan se on erityinen pahan laji tai tyyppi. Hän käsittelee Auschwitzin kaltaisia hirmutekoja ja analysoi muun muassa sitä, miten on mahdollista, että tavalliset ihmiset voivat tehdä niin pahoja tekoja. Arendtin mielestä tällaisissa teoissa on banaalia pahuutta, jota hän käyttää radikaalin pahan lisäksi tai sen vastineena ymmärtääkseen tietynlaisen pahan ilmenemistä maailmassa. Käsittelen esityksessäni radikaalia pahaa ja ylipäätään pahuutta maailmassa sekä kasvatuksen mahdollisuutta Auschwitzin jälkeen. Lopuksi analysoin koulusurmia ja niihin liittyvää (radikaalia) pahuutta.
23. Jenni Urponen, Turun yliopisto
Virsiopetus Suomen koululaitoksessa 1900-luvulla uskonnon opetusoppaiden valossa
Virsikirja on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virallisena laulukirjana jättänyt monia jälkiä luterilaiseen kulttuuriin. Suomalaisessa koululaitoksessa virsiopetuksen juuret ulottuvat 1500-luvulle. Virsiperinnettä on siirretty ja siirretään yhä edelleen eteenpäin erityisesti koulussa.
Esityksessäni, joka pohjautuu maaliskuussa 2009 hyväksyttyyn (TY:n kasvatustieteiden laitos) pro gradu -tutkielmani taustalukuun, luon yleiskuvan virsiopetuksen 1900-luvun vaiheisiin. Tarkastelen virren asemaa uskonnondidaktiikassa kyseisenä ajanjaksona uskonnon opetusoppaiden välityksellä. Tässä yhteydessä lähestyn opetusoppaita mm. seuraavien kysymyksien kautta: minkälaisia ovat eri aikakausien virsiopetusperustelut ja -menetelmät, mitä mahdollisia muutoksia on tapahtunut virsien opetus- ja käyttöyhteydessä sekä minkälaisia muita virsien opettamiseen liittyviä näkökulmia on haluttu nostaa esille. Tutkimusaineistona ovat kansa- ja peruskoulujen evankelisluterilaisen uskonnonopetukseen tarkoitetut, 1900-luvulla Suomessa julkaistut, suomenkieliset opetusoppaat. Tutkimusmenetelmänä on laadullinen sisällönanalyysi.
Virsiä opetettiin ja laulettiin lähes koko 1900-luvun ensisijaisesti uskonnonoppitunneilla, hartaushetkissä ja jumalanpalveluksissa. Virsiopetusperustelut näyttävät muuttuneen vuosisadan kuluessa. Virsien asema uskonnon opetuksessa, käytetyt opetusmenetelmät ja -välineet sekä opetusoppaiden viittaukset saatavilla olevaan lisäopetusmateriaaliin eroavat jossakin määrin eri aikoina.
Esityksen lopuksi suuntaan katsettani jo uusia tutkimuskysymyksiä kohti - mahdollista jatkotutkimusta silmällä pitäen. Opetusoppaiden virsiopetukseen liittyviin näkemyksiin vaikuttaneita tekijöitä olisi syytä tutkia lähemmin mm. eri aikakausien opetussuunnitelmien, kirkon ja koululaitoksen välisen yhteyden sekä eri aikoina vallalla olleiden didaktisten näkemysten kontekstissa. Erityisesti suomalaisen ja saksalaisen koululaitoksen virsiopetuksen eri vaiheiden vertaileminen saattaisi avata mielenkiintoisia näköaloja tähän aihepiiriin.
24. Sari Vesikansa
Valtakriittinen historiantutkimus ja kriittinen kasvatuspolitiikka
Tieteellisen yhteiskuntakritiikin tarkoituksena voidaan pitää nykyisyydessä vaikuttavien historiallisten voimien jäljittämistä ja näyttämistä. Tätä voidaan pitää keskeisenä edellytyksenä poliittisen tietoisuuden kehittymiselle. Millaisia ovat edistykselliset tavoitteet yhteiskunnan lapsiväestön elämän järjestämisen tai esimerkiksi peruskoulun opetussuunnitelman suhteen? Millaisiin diskursseihin me näissä yhteyksissä tukeudumme? Yritän alustuksessani kuvata genealogiseen tutkimusotteeseen perustuvan väitöskirjani keskeistä antia suomalaisen kasvatuskulttuurin historian tulkinnassa. Marxin, Foucault’n ja sosiologisen valtatutkimuksen avulla yhteiskuntien sosiaalihistoriaa ja kulttuurimuotoja voidaan tulkita makropoliittisten valtasuhteiden ja niissä tapahtuvien muutoksien analyysin pohjalta. Kasvatuskulttuurilla voidaan tarkoittaa ”oikeina” pidettyjä tapoja kohdella yhteiskunnan lapsiväestöä. Foucault’n genealogisen tutkimusmetodologian avulla voidaan jäljittää kaksi modernissa yhteiskunnassa rinnakkain vaikuttanutta ja keskenään kilpailevaa kasvatus- tai sukupolvipoliittista strategiaa, joista toinen perustuu hallitsevan porvarillisen eliitin strategisiin intresseihin ja toinen toisen maailmansodan jälkeen keskusta-vasemmistolaisten poliittisten voimien hyvinvointivaltion rakentamisen yhteydessä luomaan sukupolvipoliittiseen ajatteluun. Kulttuurihistoriallisesti edellinen strategia juontaa juurensa patriarkaaliseen yhteiskuntajärjestykseen, jälkimmäinen demokraattiseen, hyvinvointivaltiolliseen ja lapsikeskeiseen ajattelutapaan. Kasvatuskulttuurin kehittämisen kannalta näiden strategioiden intressitausta ja niiden keskeisten tavoitteiden tunnistaminen on tärkeää. Uudenlaisten sukupolvien välisten suhteiden luominen ja lapsiväestön aseman parantaminen edellyttää kulttuurista vapautumista porvarillisen kasvatusdispositiivin vaikutuksista. On esimerkiksi pohdittava, missä määrin toisen maailmansodan jälkeinen sukupolvipoliittinen ajattelu edustaa sumeaa antiautoritaarista protestia (vrt. Foucault’n Reich-kritiikki) ja missä määrin siihen sisältyy todellista edistyksellistä potentiaalia. On myös luotava uudenlaista käsitteistöä sukupolvipoliittisten kysymysten käsittelyä varten. Missä merkityksessä tällöin haluamme käyttää kasvatus-sanaa?
25. Lili-Ann Wolff, researcher Åbo Akademi University/Faculty of Education
Rousseau’s thoughts about education in accordance with the child’s natural development
Jean-Jacques Rousseau’s wished to make childhood and the single child visible. He looked at education from the child’s view; for him the child became an aim in herself and childhood a crucial time and aim in itself as well. While Rousseau divided the period from birth to adulthood in four stages: infancy (0-2 years), childhood (2-12 years), prepuberty (12-15 years) and adolescence (15-20 years) he showed that humans are so much more than adults, and all ages of the growing human has their own characters that need to be identified by the educator. He also divided his educational proposal according to gender. This paper presents a critical study of Rousseau’s educational periods and gender related division and reflects on their relevance in contemporary education.
